Päin Seinää

Lähde: www.finnkino.fi

Elokuva kertoo Essistä (Armi Toivanen), jolla on haasteita kasvattaa omalaatuista tytärtään Takkua (Mimosa Willamo). Tytön käytöksen takia, äiti on joutunut tappelemaan sosiaaliviranomaisten ja koulujen kanssa, jotta ei menettäisi ainoata ihmistä maailmassa, jolla on todella enää väliä. Kumpikaan ei vain osaa näyttää toiselle tunteitaan, vaan kaikki se käydään sanattomasti ja toisen tietämättä.

Lähde: www.finnkino.fi

Essin entinen poikaystävä Lasse (Eero Ritala) toimii uuden koulun erikoisena opettajana, johon Takku on tällä kertaa viety. Lassen ote kasvattajana on erikoinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Lasse yrittää lämmittää vanhaa suhdetta, mutta Essi hankaa vastaan sen minkä ehtii. Hänellä on tarpeeksi ongelmia kasvavan laskupinon ja tyttärensä kanssa. Takku koettelee Lassen hermoja ja tuokion kuluttua Essin täytyy keksiä jälleen kerran ratkaisu: joko tyttö laitetaan laitokseen tai hän saa oman tukihenkilön kouluoloajaksi. Kaupungilla ei ole siihen varaa, joten Essin itse tehtävä työ.

Lähde: www.finnkino.fi

Monen mutkan jälkeen Essin tielle osuu alkoholisti Sakke (Kai Lehtinen) ja niin Takulle löytyy tukihenkilö, joka näyttää miten asiat tehdään hieman ohi rajoitusten. Mutta kuka Sakke todellisuudessa on? Löytääkö Takku vihdoinkin ystävän? Menevätkö Lasse ja Essi treffeille? Loksahtavatko palaset koskaan kohdille niin, että kaikki olisivat löytäneet paikkansa? Tuleeko totuus esille liian myöhään?

”Älä hymyile elämälle tai elämä lyö kovaa takaisin.”

Elokuva on hieno tarina tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat kulkemaan elämässä kivikkoista tietä selviten siitä kuka mitenkin. Mimosa Willamo esittää Takun täynnä tunnetta ja koko elokuvan aikana tekisi mieli ottaa tyttö halaukseen ja sanoa, että kyllä tästä selvitään. Mimosasta kuullaan vielä tulevaisuudessa ja en ihmettele, jos hän saisi Jussi-ehdokkuuden ensi vuonna.

Armi Toivanen tekee hienon ja uskottavan roolin Essinä, joka ei uskalla olla onnellinen, sillä elämä lyö aina takaisin kovempaa kuin edellisellä kerralla. Armi tekee roolin niin hienosti, että vaikka roolihahmolla ei juurikaan ole empatiaa tai rakkautta, niin silti hänellä on silti jotain elämän kovettamassa sydämessä.

Jostain syystä tuo lause ja ajatus jäivät mieleeni pitkäksi aikaan ja jollain lailla ymmärsin sitä. Joskus kun elämä hymyilee enemmän kuin ennen niin ihminen jää odottamaan, että mitä kamalaa tulee takaisin. Tiedän, että niin ei saisi koskaan ajatella, mutta ihminen tai ainakin osa ihmisistä varautuu jollain lailla siihen pahan päivän varalle. Toisaalta, jos ihmisillä ei olisi niitä onnellisia tapahtumia ja aikoja, kukaan ei arvostaisi niitä pahoina aikoina. Ja toisaalta elämässä täytyy oppia elämään vastoinkäymisten kanssa, jolloin voi kasvaa ihmisenä vanhemmaksi ja muita tukien.

Ja ennen kaikkea elokuvan jälkeen tajusin, kuinka paljon lähimmäiset merkitsevät itselleni ja kuinka tärkeätä on olla heidän lähellään, niin hyvinä kuin pahoina päivinä.