Woman in Gold – Kultainen Nainen

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Elokuva kertoo juutalaisesta Maria Altmanista (Helen Mirren), joka selvisi Itävallasta toisen maailmansodan kauhuista Amerikkaan tulevaisuuteen uskoen. Marian rakas sisar on juuri kuollut ja perhe pienenee silmissä. Maria on saanut sisarensa tavarat kotiinsa ja hän löytää tavaroista kirjeitä, joiden ansiosta alkaa sotkuinen oikeudenkäynti suvun tavaroista Itävallan valtiota kohtaan.

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Randy Schoenber (Ryan Reynolds) on nuori juristi, joka haluaa päästä kunnolliseen työpaikkaan. Äitinsä ehdotuksesta mies lähtee tapaamaan Mariaa, jolla on hänelle selvityspyyntö. Maria haluaisi tietää, mihin suvun arvoesineet ovat joutuneet 50 vuoden jälkeen, kun natsit ryöstivät hänen setänsä asunnon. Tärkein ja rakkain esine Marialle oli ennen sotaa kuolleen tädin, Adelen muotokuva. Schoenberg lupaa selvittää asiaa ja etsii internetistä tietoa maalauksesta. Juristin mielenkiinto herää, kun tajuaa että taulu on lähes 100 miljoonan dollarin arvoinen.

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Schoenber taivuttelee Marian lähtemään kanssaan Itävaltaa tekemään selvitystä tavaroista ja tauluista. Maria kieltäytyi matkasta, koska ei halua koskaan palata maahan, joka vei hänen kotinsa, perheensä ja isänmaansa. Pian Maria kuitenkin taipuu lähtemään, koska haluaa kohdata sodan aiheuttamat painajaiset silmästä silmään. Itävaltaan päästyään Maria ja Schoenberg kohtaavat avuliaan Hubertus Czernin (Daniel Brühl), joka auttaa heitä selviämään byrokratian rattaista. Maria ei ole nähnyt tätinsä muotokuvaa 50 vuoteen, näkeekö hän sen vielä ennen kuolemaansa?

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Saako Maria selvitettyä tavaroiden sijainnin? Kuuluvatko taulut Marialle ja hänen perheelleen? Mitä Itävallan valtio ei halua myöntää? Palautuvatko aarteet alkuperäisille omistajalleen vai saako suuri valtakoneisto näytettyä, että varastetut aarteet kuuluvat löytäjälle? Mitä Hupertus salaa? 

---------

Elokuva oli mielettömän hieno ja ajatuksia herättävä. Miten moni joutui jättämään kotinsa ja miten monet arvokkaat taideteokset, korut ja irtaimisto jäivät natseille? Kuinka moni ei nähnyt koskaan perhettään saati sitten päässyt koskaan selville mitä omaisuudelle kävi sodan päätyttyä? Kuinka moni elämä olisi voinut saada paremman alun uudessa maassa, jos omaisuutta olisi voinut myydä tai pantata? 

Elokuva aiheuttaa äärimmäistä vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät välitä siitä, mikä on teoksen alkuperä tai omistaja, vaan pääasia on se, että ne ovat nyt uusilla omistajilla eikä niitä luovuteta. Haluaisinpa tietää, miten monta elämää yhden taulun kontolla on.Katsoin muutama viikko sitten dokumentin Louvresta ja siitä, miten sen taideaarteet pelastettiin toisen maailmansodan alettua natseilta. Vaikka tärkeimmät kuten Mona Lisa pelastui, kuinka monta satoja Monet, Picasson tms. töitä poltettiin natsien toimesta, koska niitä ei haluttu jättää vihollisille sotasaaliiksi. Typerää, niin typerää ja turhaa.

Helen Mirren on upea Mariana eikä silmät pysynyt kuivina elokuvan aikana. Helen osasi pitää arvokkuutensa läpi elokuvan, vaikka toivoa ei juuri ollut. Menneisyyden kohtaaminen vanhassa kotimaassa ei ole kenellekään helppoa enkä ihmettele, miksi niin moni ei palannut enää etsimään kotia tai läheisiään. Vaikka Maria ja hänen perheensä edustivat rikkaita juutalaisia, heidän kohtalonsa oli sama kuin muiden.

Ryan Renoldsin roolihahmo oli elokuvan alussa kiinnostunut taulun arvosta kuin siitä, mitä se edusti Marialle. Elokuvan edetessä hän tajusi, että hänen sukunsa juuret ulottuvat Marian perheen kanssa yhteen eikä saa mielestään natsien tekoja läheisiään kohtaan. Mitä kinkkisemmäksi juonittelu menee, sitä palkitsevampaa on nähdä toisten osapuolten nöyrtyvän tuuma tuumalta.

Saksankielisten näyttelijöiden roolitus oli onnistunut loistavasti. Tatiana Maslany, joka esitti nuorta Mariaa teki roolinsa lähes täydellisesti. Toivottavasti häntä nähdään pian uudestaan valkokankaalla. Mainitaan myös, että ihana Max Irons esitti Marian aviomiestä. < 3

Ennen elokuva kertoo oikeudenmukaisuudesta, jota ei saavutettu 60 vuotta sitten vaan sen aika on tässä ja nyt. Mikään oikeudenmukaisuus ei tosin tuo rakkaita takaisin eikä vie koettuja kauhuja pois sydämestä. Suosittelen elokuvaa koko sydämestäni, silmäni kyynelehtivät vieläkin. 

Kätilö

Lähde: www.solarfilms.com

Antti Jokisella on ainutlaatuinen tapa käsitellä elokuvissa asioita, joista monet haluavat vaieta. Tämä nähtiin muutama vuosi sitten Puhdistus-elokuvassa, mies ei pelkää näyttää valkokankaalla raakuutta ja julmuutta. En ole katsonut Puhdistusta toista kertaa, sillä yksi kerta riitti. Kätilön kohdalla toinen kerta voi olla hyvin mahdollinen, sillä elokuvassa on kuitenkin läsnä toivo paremmasta kaiken synkkyyden keskelläkin.

Lähde: www.solarfilms.com

Helena (Krista Kosonen) on kätilö Lapin sydänmailla, jonka saksalaiset ovat miehittäneet toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja käsillä on Lapin sota. Saksalaiset valloittavat Lapista asuinmaata, ruokaa ja naisia. Ei ole ensimmäinen kerta kun Helena joutuu suorittamaan kätilön työtä saksalaiselle langenneelle naiselle. Jälleen yksi viaton sielu, joka kärsii tilanteesta kaikkein eniten.

Lähde: www.solarfilms.com

Saksalaiset pysyvät omissa työleireissä, mutta saksalaissuomalainen sotavalokuvaaja Johannes (Lauri Tilkanen) ilmestyy ottamaan kuvia vastasyntyneestä. Helena menettää sydämensä Johannekselle yhdellä katseella. Vikasilmäksi nimitetty Helena pyytää Jumalalta vai yhtä asiaa: ”Jos tuon miehen saan ja täältä pois pääsen, muuta en pyydä.” Nainen kuulee, että Johannes siirretään työtehtäviin Ruotsin puolella olevalle työleirille. Helena pyytää veljeään Jounia (Pirkka-Pekka Petelius)  auttamaan häntä pääsemään samalla leirille sairaanhoitajaksi. Alkaa matka, jolta ei ole paluuta…

Lähde: www.solarfilms.com

Lähde: www.solarfilms.com

Leirillä Helena kohtaa päällikkö Gödelin (Tommi Korpela), joka laittaa naisen hoitamaan kaikkea muuta kuin Navettaa. Totuuden selvittyä Helena yrittää keskittyä omaan työhönsä parhaan mukaan. Pian leiriltä karkaa venäläissyntyinen vanki ja häntä lähdetään metsästämään metsistä. Johannes, Jouni ja Helena ottavat auton, jotta he voisivat tuoda vangin vahingoittumattomana takaisin. Paluumatka ei etene toivotusti… Mikä on Kuolleen miehen maja? Mitä Navetassa tapahtuu? Miksi Gödel ei suhtaudu Helenaan samalla tavalla kuin muihin? Selviävätkö kaikki hengissä Rauhansopimuksen jälkeen? Kuka on Heta?

Lähde: www.solarfilms.com

Antti Jokinen on paneutunut historiaan, tapahtumiin ja henkilöihin kolme vuotta ennen elokuvan filmauksia ja sen huomaa. Mikään elokuvassa ei ole jätetty sattumanvaraan ja kaikelle on oikea paikkansa. Raakuudet ja julmuudet eivät ole samalla tasolla Puhdistuksen kanssa, mutta onhan tarinakin toinen. Hieno teos, joka kahmii ehdokkuuksia ja palkintoja maailmalla ja toivottavasti kotimaassakin.

Krista Kosonen loistaa, loistaa ja loistaa Helenan roolissa.  Helena edustaa kaiken keskellä vahvuutta, totuutta ja toivoa. Kristan suoritusta on vaikea pukea sanoiksi, sillä hänen esittämä voima on jotain niin vahvaa ettei sanat pysty sitä kuvailemaan. Hiustenleikkaus kohtaus veti sanattomaksi. Oma kihlattu ei varmasti päästänyt Kristaa helpolla kameran takana, mutta lopputulos on tuon kaiken arvoista!

Lauri Tilkanen loisti roolissaan hiljaisena Johanneksena. Oli positiivista huolimatta, että Suomesta löytyy muitakin näyttelijöitä kuin vanhoja, tuttuja naamoja. Olen pitänyt Laurin persoonasta monessa roolissa, mutta nyt hän teki tähänastisen roolisuorituksensa.

Tommi Korpela oli julmaakin julmempi Gödel, mutta tässä roolissa mies oli nero. Aina ei tiennyt, että onko mies paatunut julmuri vai onko hän vaan pelkuri, joka ei voi kuin totella käskyjä.

Sanoin ystävälleni, että joskus Suomi on liian pieni maa, kun samat näyttelijät pyörivät valkokankaalla elokuvasta toiseen. Nyt oli jotenkin mukava huomata, että muutama tuttu kasvo oli päässyt sivurooleihin, mutta he eivät vieneet kaikkea aikaa ruudulla. Tilkasen ja Kososen laittaminen pääpariksi oli mukava tuulahdus siitä, että sukupolvet alkavat vaihtua myös näyttelijöidenkin keskuudessa.

Oopperan Kummitus Kansallisoopperassa 4.9

Lähde: https://www.facebook.com/oopperabaletti

Rakkain musikaali minulle, piste. Kun luin Suomen kansallisoopperan sivuilta, että kyseinen esitys on tulossa heidän 2015 vuoden ohjelmistoon, en tiennyt miten päin olla. Hykertelin ilosta ja onnesta. Olin merkinnyt itselleni ylös päivän, jolloin liput tulivat myyntiin. Totesin pian, että lippuja ei ole enää syksyn esityksiin saatavilla, harmikseni. Kesätöiden takia asia unohtui, kunnes syntymäpäiväni koitti. Ystäväni sanoi, että lahjan on tulossa. Ette voi kuvitella sitä tunnetta kun avasin kirjekuoren, jossa oli tulostettu lippu: Oopperan kummituksen ensi-ilta 4.9. Olin viisi minuuttia hiljaa (omituista myönnetään) ja tuijotin lippua. Oliko tämä totta? Soitin ystävälleni itkien ja yritin selittää, miten paljon lahja merkitsi minulle.

Joskus asioilla on tarkoituksensa, ja nyt oli selvästi tarkoitus, että sain viettää unohtumattoman illan rakkaan ystäväni kanssa, joka tuntee minut paremmin kuin minä itse < 3

Oopperan kummituksen juonta ei oltu muutettu (tuskin olisivat saaneet siihen ihan lupaa Lontoosta), mutta kyseessä oli siis täysin uusi produktio tunnestusta musikaalista. Suomalaisten tekijöiden idea oli tehdä musikaali kun sitä ei olisi koskaan nähtykään. Muutokset hyväksytettiin Lontoossa ja heille näytettiin vihreätä valoa jokaisen muutoksen kohdalla. Suomen Kansallisooppera, onnistuitte täydellisesti, BRAVO!

Lähde: https://www.facebook.com/oopperabaletti

Joitakin tapahtumia oli hieman muutettu ja osa lauluista oli hieman tuunattu Suomen versioon sopiviksi, mutta hyvällä maulla ja tyylillä. Kun Overtune eli tunnussävel alkoi soimaan, kylmät väreet menivät pitkin käsivarsiani. Samalla tavalla reagoi ystävänikin ja tiedettiin, että esityksestä tulee uskomaton. Kattokruunun valot syttyivät ja se nostettiin hitaasti kohti kattoa Overtunen soiden taustalla, WAU! Odotukset nousivat entisestään emmekä joutuneet pettymään.

Produktion lavastus oli yksinkertaisen kaunis. Erityisesti Phantom of the Opera- biisin kohtaus, jossa Kummitus kuljettaa Christineä piilopaikkaansa oli tehty hienosti yksinkertaisilla portailla ja pylväillä. Veneellä kulkeminen oli myös hienosti toteutettu ja entä Kummituksen piilopaikka, WAU! Mielettömän kaunis ja toimiva lavastus, aplodit lavastuksesta vastaaville. < 3

Lähde: https://www.facebook.com/oopperabaletti

Ville Rusanen esitti ensi-illassa Kummitusta, jonka tunteet heijastuivat yleisöön 110 prosenttisesti. Kummituksesta oli tehty hieman suomalainen hevimies, mutta se sopi kuin hansikas tähän produktioon. Villen esityksessä oli taikaa ja kimallusta. KIITOS < 3

Lähde: https://www.facebook.com/oopperabaletti

Christine oli muihin produktioihin poiketen vaaleatukkainen sopraano, mutta sekään ei häirinnyt alkujärkytyksen jälkeen. Sofie Asplundin ääni oli kaunis ja hän täytti lavan naisenergialla. Raoul oli kuten odottaa saattaa komea tenori Tero Harjunniemi, joka puolustaa rakastaan julmaa Kummitusta vastaan. Jokaisessa tarinassa pitää olla Prinssi Uljas ja Tero onnistui siinä hienosti. Meg Girynä nähtiin Elli Vallinoja, joka tähditti Jos Rakastat-elokuvaa muutama vuosi sitten. Hänestä tulemme kuulemaan vielä Oopperan lavalla ja toivottavasti myös valkokankaalla.

Lähde: https://www.facebook.com/oopperabaletti

Musiikki, se musiikki... sanat eivät pysty kertomaan sitä tunnetta kun musiikki tulee suuresta orkesterista ja kapellimestarina toimii Nick Davies, joka tuntee musiikin useiden produktioiden ajalta. UMBELIEVABLE!

Illan olisi kruunannut se, että itse luoja Sir Andrew Lloyd Webber olisi ollut paikalla juhlistamassa ensi-iltaa. Toivottavasti Sir ehtii jossain vaiheessa paikalle, vaikka sitten syyskauden viimeiseen esitykseen uutena vuotena ; )

Magic Mike XXL

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Ensimmäisen osan kohdalla olin, että no joo-o. On tämäkin nyt sitten nähty. Elokuva on katsottu muutamaan kertaan ja joka kerta tunnen samoin: kiva katsoa, mutta jokin puuttui. Komean miehen seksikäs tanssi ei saanut minussa aikaiseksi samoja tunteita kun elokuvassa olleilla naisilla. Mikäköhän vika minussa on? :P

Mike (Channing Tatum) on jättänyt strippaamisen ja keskittyy nyt huonekalujen valmistukseen. Hän on elänyt onnellista elämää myös parisuhteessa, mutta nyt asiat ovat mutkistuneet. Vanhoista kavereista ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Mike pyörittää yritystään muutaman alaisen kanssa, mutta kaikesta huolimatta tanssin palo ei ole hiipunut.

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Pian Mike huomaa, että vanhat stripparikaverit ovat palanneet kaupunkiin. Dallas ja Kid ovat jättäneet porukan ja jatkavat kahdestaan uraa. Nyt Ken (Matt Bomer ), Richie (Joe Manganiello), Tarzan (Kevin Nash) ja Tito (Adam Rodríguez) haluaisi palata lavalle ja ovat päättäneet osallistua strippareiden kokoukseen ja esitellä itseään muille ryhmille. He tarvitsevat nyt Mikea ja rahoitusta. Mike on ensin vastaa, mutta pian huomaa istuvansa bussissa muiden ympäröimänä. Miehet yrittävät miettiä shown numeroita, kun Mike lyö kapuloita rattaisiin. Miksi heidän pitäisi jäädä kiinni vanhoihin kaavoihin, olisiko nyt aika keksiä jotain uutta ja erilaista?  Voisivatko he käyttää omia vahvuuksiaan eikä kangistua tylsiin poliisi/palomies fantasioihin?

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Mike ottaa yhteyttä Romeen (Jada Pinkett Smith), jonka kanssa hänellä oli suhde ja joka tietää, mikä myy naisten maailmassa. Naisen apu ei ole korotonta ja on aika asettaa panokset...

En tiedä pidinkö jatko-osasta enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Ensimmäisessä elokuvassa oli synkkä juoni, jossa keskityttiin viihdyttämisen takana olevaan toimintaan, nyt panostus oli esityksissä ja niiden näyttävyydessä. En edelleenkään pystynyt katsomaan kyseistä elokuvaa vaivaantumatta, sillä jostain syystä jokaisen liikkeen aikaansaama kiljunta naisten taholta lähinnä hävetti. Onko tämä sitä vanhentumista, kun mielenkiinto ei riitä enää pelkkään öljyttyyn ihoon? ; )

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Channing ei petä, mutta tämän elokuvan suosikeikseni nousivat Matt Bomer ja Joe Manganiello. Roolihahmojen taustaa valotettiin hieman ja ehkä niiden ansiosta elokuvan katsominen oli jotenkin siedettevämpää kuin aikaisemmin. Painotan sanaa jotenkin :D

Inside out - Mielen sopukoissa

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

On mielenkiintoista ajatella, mistä kaikki tunteet ja ajatustavat eri asioihin syntyvät. Joku rakastaa jalkapalloa tai elokuvia, joku pelkää korkeita paikkoja, joku on kateellinen toisen kauniista kampauksesta, joku on surullinen ikävästä työpäivästä ja joku löytää aina asioista sen positiivisen puolen.

Pixar on lähtenyt miettimään tällaisia tunteita ja miltä ihmisen pään sisällä näyttää. Toteutus on mielettömän hieno ja saa aikuisen miettimään asioita ehkä uudella tavalla, kuin pienet katsojat miettivät, että tuonko näköistä minun päässänikin on.

Elokuvan jälkeen jäin miettimään, kuinka hyvin sitä loppujen lopuksi ihminen tuntee itsensä.

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Elokuvan päätähtinä loistavat viisi tunnetta: Ilo (MinkaKuustonen), Suru (Tiina Weckström), Pelko (Kari Ketonen), Inho (Pamela Tola) ja Kiukku (Turkka Mastomäki). Kaikki tunteet elävät pienen Riley-tytön päässä sopuisasti, sillä jokaiselle tunteella on oma tehtävänsä. Jostain syystä Ilo pitää lankoja käsissään ja haluaa pitää Rileyn iloisena tyttönä, joka löytää asioista aina positiivisen puolen. Välillä kuitenkin Kiukku menettää hermonsa ja alkaa näyttämään, että hei kyllä täältä asennettakin löytyy.

Rileyn isä on perustanut uuden yrityksen ja se vaatii perheen muuttamista toiseen kaupunkiin. Riley joutuu jättämään ystävänsä, kiekkoseuransa ja koulunsa. Riley yrittää sopeutua uuteen ympäristöön ja hänen tunnekeskuksessa  Ilo tekee parhaansa, jotta muutto ja uusi elämä saadaan iloisissa merkeissä alkuun. Välillä kuitenkin pakkaa sekoittavat muut tunteen, joiden välillä Ilo yrittää löytää kultaista keskitietä.

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Rileyn iloisuuden perustana on iloiset ydinmuistot, joiden ansiosta Riley rakastaa perhettään, ystäviään, hassuttelua ja jääkiekkoa. Ilo on ylpeä ydinmuistoista, mutta Surukin haluaisi saada aikaan Rileylle sellaisia ja ottaa ydinmuiston käsiinsä. Tästä alkaa seikkailu, jossa juostaan muistokeskukseen pelastamaan ydinmuistoja, törmätään kadotettuihin ajatuksiin ja muistoihin ja yritetään korjata vahinko pienillä seurauksilla.  Kuinkas sitten käykään...

Enempää en kerro juonesta, sillä elokuva pitää itse kokea ja nähdä! Epäilen, että ensi vuonna Oscar-palkinto animaation osalta on jo jaettu ; )

Kävin katsomassa elokuvan pienten prinsessojen kanssa dupattuna, enkä kokenut jääväni mistään paitsi, vaikka elokuva ei ollutkaan originaali-versio. Päin vastoin. Oli ihana huomata, mihin asioihin pieni ihminen keskittyy ja miten mihinkin tunteisiin reagoidaan mitenkin. Miten tärkeätä pienelle ihmiselle on ensimmäisessä elokuvateatterikokemuksessa tuntea turvaa ja aikuisen läsnäolo. Molemmille prinsessoille oli omat sylit, toinen äitinsä sylissä ja toinen minun sylissä. Sylistä oli turvallista katsoa elokuvaa ja kysyä jos jokin asia mietitytti. Ihana kokemus, joka jää iloisena muistona sydämeeni < 3

Itse rakastin elokuvassa muistikeskusta: kauniita eri värisiä muistoja eri tunteilla. Marmorikuulia kauniisti hyllyissä ja jokaisella on oma tarkoituksensa ja sisältönsä. Jokainen pallo on oma, itsenäisenäinen tapahtuma ja tärkeä osana kasvamista ja kehitystä. Toinen hauska kohta, jolle nauroimme tyttöjen äidin kanssa, oli ”unelmapoikaystävän” luominen  joka on jokaisen naisen päässä. Miten paljon tämäkin unelma muuttuu vuosien mittaan? Olisi mielettömän hauska nähdä kaikki unelmamiehet vierekkäin.

Hauska yksityiskohta oli myös se, miltä Rileyn isän ja äidin tunnekeskuksessa näytti. Ihan mielettömän hauska kohtaus ja reagointi miehen ja naisen pään sisällä oli selvästi havaittavissa. Välillä te miehet käytte vähän hitaalla. ; ) Tosin ei se reagointi nuoren pojankaan päässä ollut mitenkään tuntematon, tajuatte nähtyänne mitä tarkoitan.

Pixar onnistui jälleen kerran ja tulen hankkimaan tämän elokuvan omaan kokoelmaani. Elokuvalla on  uusi näkökulma ihmisen sisäiseen maailmaan ja elokuva on tarkoitettu niin lapsille kuin aikuisillekin. Elokuva muokkautuu jokaisen ihmisen kohdalla erilaiseksi ja siinä elokuvan koukuttava juoni onkin.  Ihminen tuntee kehittyessään aina vain enemmän eikä kaiken tarvitse olla ainaista iloa, vaan välillä on oikeus tuntea surua, kiukkua, inhoa ja jopa sitä tunnettua kiukkua.