Inside out - Mielen sopukoissa

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

On mielenkiintoista ajatella, mistä kaikki tunteet ja ajatustavat eri asioihin syntyvät. Joku rakastaa jalkapalloa tai elokuvia, joku pelkää korkeita paikkoja, joku on kateellinen toisen kauniista kampauksesta, joku on surullinen ikävästä työpäivästä ja joku löytää aina asioista sen positiivisen puolen.

Pixar on lähtenyt miettimään tällaisia tunteita ja miltä ihmisen pään sisällä näyttää. Toteutus on mielettömän hieno ja saa aikuisen miettimään asioita ehkä uudella tavalla, kuin pienet katsojat miettivät, että tuonko näköistä minun päässänikin on.

Elokuvan jälkeen jäin miettimään, kuinka hyvin sitä loppujen lopuksi ihminen tuntee itsensä.

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Elokuvan päätähtinä loistavat viisi tunnetta: Ilo (MinkaKuustonen), Suru (Tiina Weckström), Pelko (Kari Ketonen), Inho (Pamela Tola) ja Kiukku (Turkka Mastomäki). Kaikki tunteet elävät pienen Riley-tytön päässä sopuisasti, sillä jokaiselle tunteella on oma tehtävänsä. Jostain syystä Ilo pitää lankoja käsissään ja haluaa pitää Rileyn iloisena tyttönä, joka löytää asioista aina positiivisen puolen. Välillä kuitenkin Kiukku menettää hermonsa ja alkaa näyttämään, että hei kyllä täältä asennettakin löytyy.

Rileyn isä on perustanut uuden yrityksen ja se vaatii perheen muuttamista toiseen kaupunkiin. Riley joutuu jättämään ystävänsä, kiekkoseuransa ja koulunsa. Riley yrittää sopeutua uuteen ympäristöön ja hänen tunnekeskuksessa  Ilo tekee parhaansa, jotta muutto ja uusi elämä saadaan iloisissa merkeissä alkuun. Välillä kuitenkin pakkaa sekoittavat muut tunteen, joiden välillä Ilo yrittää löytää kultaista keskitietä.

Lähde: www.aceshowbiz.com/movie/

Rileyn iloisuuden perustana on iloiset ydinmuistot, joiden ansiosta Riley rakastaa perhettään, ystäviään, hassuttelua ja jääkiekkoa. Ilo on ylpeä ydinmuistoista, mutta Surukin haluaisi saada aikaan Rileylle sellaisia ja ottaa ydinmuiston käsiinsä. Tästä alkaa seikkailu, jossa juostaan muistokeskukseen pelastamaan ydinmuistoja, törmätään kadotettuihin ajatuksiin ja muistoihin ja yritetään korjata vahinko pienillä seurauksilla.  Kuinkas sitten käykään...

Enempää en kerro juonesta, sillä elokuva pitää itse kokea ja nähdä! Epäilen, että ensi vuonna Oscar-palkinto animaation osalta on jo jaettu ; )

Kävin katsomassa elokuvan pienten prinsessojen kanssa dupattuna, enkä kokenut jääväni mistään paitsi, vaikka elokuva ei ollutkaan originaali-versio. Päin vastoin. Oli ihana huomata, mihin asioihin pieni ihminen keskittyy ja miten mihinkin tunteisiin reagoidaan mitenkin. Miten tärkeätä pienelle ihmiselle on ensimmäisessä elokuvateatterikokemuksessa tuntea turvaa ja aikuisen läsnäolo. Molemmille prinsessoille oli omat sylit, toinen äitinsä sylissä ja toinen minun sylissä. Sylistä oli turvallista katsoa elokuvaa ja kysyä jos jokin asia mietitytti. Ihana kokemus, joka jää iloisena muistona sydämeeni < 3

Itse rakastin elokuvassa muistikeskusta: kauniita eri värisiä muistoja eri tunteilla. Marmorikuulia kauniisti hyllyissä ja jokaisella on oma tarkoituksensa ja sisältönsä. Jokainen pallo on oma, itsenäisenäinen tapahtuma ja tärkeä osana kasvamista ja kehitystä. Toinen hauska kohta, jolle nauroimme tyttöjen äidin kanssa, oli ”unelmapoikaystävän” luominen  joka on jokaisen naisen päässä. Miten paljon tämäkin unelma muuttuu vuosien mittaan? Olisi mielettömän hauska nähdä kaikki unelmamiehet vierekkäin.

Hauska yksityiskohta oli myös se, miltä Rileyn isän ja äidin tunnekeskuksessa näytti. Ihan mielettömän hauska kohtaus ja reagointi miehen ja naisen pään sisällä oli selvästi havaittavissa. Välillä te miehet käytte vähän hitaalla. ; ) Tosin ei se reagointi nuoren pojankaan päässä ollut mitenkään tuntematon, tajuatte nähtyänne mitä tarkoitan.

Pixar onnistui jälleen kerran ja tulen hankkimaan tämän elokuvan omaan kokoelmaani. Elokuvalla on  uusi näkökulma ihmisen sisäiseen maailmaan ja elokuva on tarkoitettu niin lapsille kuin aikuisillekin. Elokuva muokkautuu jokaisen ihmisen kohdalla erilaiseksi ja siinä elokuvan koukuttava juoni onkin.  Ihminen tuntee kehittyessään aina vain enemmän eikä kaiken tarvitse olla ainaista iloa, vaan välillä on oikeus tuntea surua, kiukkua, inhoa ja jopa sitä tunnettua kiukkua.