Olen aina pitänyt Samuli
Edelmanista ja hänen äänestänsä. Kylmät väreet menevät aina, kun radiossa alkaa
kuulua hänen äänensä. Hänen katseensa saa heikottamaan.. joillakin on vain
sellainen karisma, että se saa aikaiseksi lämpimän tunteen. Tunteen, jonka takia
tiettyjen näyttelijöiden elokuvia haluaa käydä katsomassa aina kuin niitä
elokuvateattereihin tulee.
Elokuva kertoo pianisti Leo
Poralasta (Samuli Edelman), joka on jäänyt yksin Helsinkiin. Vaimo kyllästyi
ainaiseen pianon soittoon ja lähti parin yhteisen tyttären kanssa mahdollisimman
kauas, Rovaniemelle. Yksinäisyyttä ei kestä kauaa, kun Leon isä (Vesa-Matti
Loiri) ilmestyy 35 vuoden jälkeen tämän kotiin ja alkaa parantelemaan isä-poika-suhdetta.
 |
| Lähde: http://www.finnkino.fi |
He lähtevät automatkalle, joka on
täynnä menneisyyden haamuja, kaipausta ja historian uudelleen kirjoittamista.
Selvittävätkö isä ja poika välinsä, ennen kuin kohtalo puuttuu peliin?
 |
| Lähde: http://www.finnkino.fi |
Elokuva oli ns. mauton, sillä
tarina oli tavanomainen eikä yllätyksiä juurikaan tullut elokuvan edetessä.
Samulin ja Vesa-Matin kemia oli kuitenkin jotain, joka jäi elokuvasta mieleen.
Jossain haastattelussa miehet kertoivat, että olivat vuosia puhuneet yhteisestä
elokuvasta ja mahdollisuudesta tehdä musiikkia.
Elokuva ja elokuvan tunnuskappale
ovat näiden miesten yhteistyön tulos, josta olisi voinut tulla paljon enemmän.
Kappale säilyy musiikki maailmassa, mutta elokuva jää hieman muiden
samantapaisten elokuvien alle. Saa nähdä, onko helmikuun Jussi-palkintoraati
samaa mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti